lauantai, 19. joulukuu 2020

Pieniä kuolemia...

Kipupisteitä todellakin. Kuka teistä voi kuvitella miltä tuntuu vasta synnyttäneestä naisesta kun hänelle kerrotaan että lapsi nyt sattuu olemaan elinkelvoton. Katso sitä nyt vain kun se kuolee, hiipuu vähitellen. Luulisin että, edes osa jolla on lapsia, tajuaa miltä tuntuu katsella muutaman tunnin ikäistä lasta happiviiksissä ja odottaa että hän kuolee. Kun kukaan ei vain voi tehdä mitään, ei täällä, ei meillä, ei Suomessa. Vain sydämensiirto olisi auttanut ja niitä ei tehdä Suomessa vauvoille. Miksi juuri meidän vauvalla piti olla niin vaikeasti epäkehittynyt vasen kammio? Vieläkin mietin että miksi meille. Olen menettänyt isäni muutaman vuoden ikäisenä (hän kuoli auto-onnettomuudessa). Ensimmäinen lapseni huostaan otettiin ja äiti kuoli reilua vuotta ennen kuin sain nykyisen mieheni kanssa tämän ensimmäisen lapsen, joka siis kuoli. Olin vakaasti sitä mieltä että Jumala on todella epäoikeudenmukainen olento. Ehkä tässä kaikessa ei ole kyse Jumalasta vaan maailmasta.

Ainahan se tuntuu kurjalta kun jossain havaitsee tiedon että alikehittyneellä vasemmalla kammiolla selvitään elämään. Valituissa Paloissa oli tarina äidistä, joka ei luovuttanut etsiessään lapselleen sydämen luovuttajaa. Tällä tavalla alikehittyneitä lapsia on mahdollista pitää hengissä pitkäänkin antamalla jotain lääkettä, joka estää raskausajan verenvirtausaukkoja sulkeutumasta. Tai toisaalta fiktiivisessä sarjassa Strong medicine leikattiin kohdussa vasemman kammion alikehittymä. Meillä sydänvikaa ei huomattu ennen synnytystä ja Suomessa ei tehdä vauvoille sydämen siirtoja ja mistä niitä siirrokkaita saadaan lyhyessä ajassa. Olen vuosia yrittänyt todentaa itselleni että kaikki tehtiin oikein. Jannu aina sanoo että Juniorilla oli paljon pahempi sydänvika kuin niillä jotka on onnistettu leikkaamaan Suomessa. Mutta eikö kukaan tajua miksi se oli niin väärin. Menetin isäni kun olin neljän vanha. Sain ensimmäisen lapseni yläasteen jälkeen ja hänet huostaan otettiin kuukauden ikäisenä kun minä en voinut huolehtia hänestä mielenterveysongelmien takia. Äitini kuoli muutama kuukausi häitteni jälkeen. Jollain tasolla lääkäri ymmärsi mitä tarkoitin kun hoin Juniorin diagnoosin jälkeen että äitini kuoli vasta, En vain voi vieläkään ymmärtää miksi Juniorin piti kuolla. Voi Luoja paratkoon, miksi Luoja, voi miksi?

Kai juttu oli niin että yritin korvata äitini menetyksen vauvalle ja Jumala näki sen ja tuhosi lohtuni. En vain jaksa uskoa että sellaista Jumalaa on olemassa, joka kostaa tuolla tavalla. Kai kaikki se mitä olen kokenut kai kasvattaa minua ihmisenä. Silti tuntuu että muihin verrattuna olen kokenut aivan liikaa. Mutta mitä on ne muut. Minun on vain koettava se mikä on minun osalleni muodostettu. En vain jaksa enää jankuttaa siitä, niillä mennään mitä saadaan. Olen kuitenkin saanut lapsen toisensa jälkeen, olen jollain tasolla etuoikeitettu enkä edes aina tajua sitä. Olen hautautunut omiin ongelmiini.

 

perjantai, 20. joulukuu 2019

Viinien viemää

Mieheni kysyy minulta usein että miksi sinä Riia juot. En tiedä sitä itsekään. Pidän valkoviinin mausta ja siitä kun on pikkaisen kevytpäinen, olo on kepeä ja huoleton. Se tulee siinä kolmannen lasin jälkeen ja sen jälkeen kaikki on sitten vain häviöksi. Minulle on tullut paha tapa ottaa illalla lasi viiniä ja tulla koneelle. Tuntuu kuin olisin jossain lukossa ja tarinaa tulee vain kun kippaan viiniä naamaan. Nyt minulla on kyllä lasissa vain vettä, sen voimalla pitää pystyä kirjoittamaan viinasta. Ei minun juomiseni tietenkään ole mitään humalahakuista (niin kuuluu sanoa) mutta mitä muuta se on kuin humalaa kun olo on kevytpäinen, kupliva ja hilpeä. En minä mitään rajoja yleensä ylittele (viisi annosta kerralla, 16 viikossa) mutta silti pidän jotenkin pahana niitä jo jollain tasolla piintyneitä tapoja, pullon korkkaamista kun lapset on nukkumassa ja tissuttelua tietokoneen äärellä. Kerrankin olimme Jannun kanssa illalla ottaneet kimpassa parit (minä join valkoviiniä, Jannu viskiä) ja menin vielä koneelle. Sen sijaan että olisin ottanut mukaani lasillisen viiniä, otin mukaani lasin ja loppu pullon viiniä ja join kaiken. Eli sen illan aikana join kokonaisen pullon viiniä ja olin todellakin kännissä. Kun sitten heräilin seuraavana aamuna helvetin huonosti nukutun yön jälkeen niin Jannu kyseli että miksiköhän se vaimo otti mukaansa pullon jos tarkoitus oli ottaa lasillinen. Sitä en sinänsä tiennyt, ehkä siksi jos olisin halunnut ottaa vähän lisää. Vähälle kävi vähän hassusti. Jannu kyseli myös että onkohan vaimolla mitään käsitystä siitä mihin aikaan hän tuli nukkumaan. Se oli joskus puolen yön jälkeen koska 0.11 olin vielä koneella. Mutta tuo nyt oli harvinainen "tekevälle sattuu" virhearvio.

 

Kun pääsimme aiheeseen ja tuntuu että myös veden voimalla saa juttua aikaiseksi niin voisin huvikseni kirjoittaa "piilopullon hallinnasta". Piilopullon paikka on valittava tarkasti, jotta siitä pääsee ottamaan huikan huomaamatta ja tarpeeksi usein. Paikka pitää olla myös sellainen ettei kukaan muu löydä pulloa vahingossa. Kotona järjestettävässä tilaisuudessa hyvä piilopullon paikka on keittiönkaapissa, koska emäntänä siellä pitää tietenkin piipahdella vähän väliä (tekosyitä on kiva keksiä). Täytyy tietenkin ottaa huomioon tilanne jossa keittiössä on apulaisia mutta silloin voi esittää etsivänsä kaapista jotain ja sen takia viettää kaapilla vähän pidempi aika. Vessaa on pidä hyvänä piilopullon paikkana koska joillakin on tapana katsella ihmisten kaappeja vessassa (ja piilopullon kuuluu olla salaisuus) ja lisäksi vähän väliä vessassa ravaamista pidetään ehkä pikkaisen epäilyttävänä. Tietenkin piilopullolla on vähän tuon suuntaisia vaikutuksia, koska alkoholi on diureetti. Joskus uuden vuoden aattona minulla oli piilopullo eteisen kaapissa. Aina kun menimme tulittelemaan niin otin huikat ja kun palasimme otin toiset huikat. Porukalla oli tapana käydä tunnin välein tulittamassa. Piti vain aina jättäytyä pikkaisen jälkeen ja pois tullessa hidastella että sai olla hetken yksin. No tuolla piilopullolla oli se vaikutus etten muista puolen yön ilotulituksesta oikeastaan ja minä sentään (saatana) olin sytytellytkin jokusen ilotulitteenkin. Ja totuushan on se että kun piilopullo alkaa vaikuttaa niin naukkailu muuttuu entistä varomattomammaksi koska kännissä meinaa vähän tolkku himmetä ja viinanhimo lisääntyä. Jannu keksi aikanaan piilopullotemppuni ja kävimme muutaman aika nasevan riidan koska kännissä minä menetän oikeasti malttini. Piilopullon sijoittelusta ja "väliaika" naukkailusta voisi kirjoittaa vielä enemmän mutta antaa olla, se ei ole mikään "seksikäs" tai mielenkiintoinen juttu. Oikeasti se on KAMALAA, KUVOTTAVAA ja mielestäni jokseenkin TUOMITTAVAA!

Piilopullottelu on sinänsä taakse jäänyttä elämää. Kun ei sitä pulloa hanki niin ei ole vaaraa että hiprakoiduttaan lankeaa naukkailemaan ja känniintyy kunnolla. Viimeisin piilopullotemppu oli lähinnä vahinko. Se tapahtui meidän pikkujouluissa. Keittiön kaapissa oli vajaa pullo aivan kamalaa rommi-rusina glögiä (22 %) ja jotenkin minä päätin ottaa siitä sitten pienet huikat ja sitten toiset. Jannuun ei uponnut seuraavana päivänä selitys että kaadoin glögin pois koska se oli niin pahaa. Tottahan se oli, yöllä kaaduin lopun glögin pois kun tajusin Jannun huomaavan glögin vajenneen. Kai minä jollain tasolla tajusin että Jannu kyllä huomasi minun humaltuneen enemmän kuin näkyvillä juomana määrä edellytti. Silloin kyllä todellakin kirjoitin blogiini kännissä ja sen huomaa tekstistä. Mutta se on osa persoonaani ja jätin se blogiini muistuttamaan siitä että viina on todellakin viisasten juoma.

Mutta ei täällä nyt mikään oikea, todellinen juoppo kirjoita. Juon kerran pari viikossa lasin kaksi valkoviiniä, humallun harvoin. Mutta totuus on se etten kuvitellut kuitenkaan olevani tällainen. Olen kuin äitini, joka korkkasi pullon töistä tultuaan ja joi lasin-kaksi kai rentoutuakseen mutta koskaan en nähnyt äitiäni humalassa. Ja kun hän kerran päätti pistää korkin kiinni niin hän ei tainnut enää koskaan aloittaa sitä töistä paluu rutiinia. Tämä on varmaan aihe jota voi todellakin pohdiskella, omia juomatapojaan. Ja loppujen lopuksi ei välttämättä ole olemassa oikeita eikä vääriä vastauksia, sen suurempia totuuksia. On vain olemassa minä, lasi vaaleaa juomaa ja jossain takaraivossa ajatus että joskus tässä voi vielä käydä huonosti.

perjantai, 22. helmikuu 2008

Kerran, tässä ja nyt

Olen tehnyt päätökseni. Pistän tämän blogin hetkellisesti tai jopa lopullisesti naftaliiniin. Minulla ei juuri nyt vain ole voimia kirjoitella mitään. Tuntuu että jollain tasolla kaikki vain katoaa jonnekin ja mitään ei ole. En ehkä vielä huomenna peru päätöstäni mutta ehkä tulee vielä päivä jolloin haluan tulla tänne itkemään kurjaa elämääni tai korostamaan elon ihanuutta tai osallistumaan valokuvatorstain haastesiin. En voi ehkä sinänsä kauaa vastustaa blogin kutsua mutta nyt haluan antaa itselleni synninpäästön ja vapauden. Mutta nyt laitan lapun luukulle ja sanon…


MOIKKA JA HYVÄÄ JATKOA!

1316035.jpg

tiistai, 12. helmikuu 2008

Vanhanaikaista ja mennyttä maailmaa

1287789.jpg

Tämä kuva on Verlasta, jossa aikoinaan toimi pahvitehdas. Ja nykyään se todellakin on historiaa. Tehdas suljettiin 1964. En ole ihan varma mikä pytinki tuossa on kuvassa mutta vuosiluvun perusteella se voisi olla kuivaamo, joka valmistui 1893. Museo kokonaisuus on UNESCOn maailmaperintöluettelossa.

lauantai, 9. helmikuu 2008

Koirat haukkuu ja karavaani kulkee

Jollain tasolla minusta tuntuu että tämä kaikki tekee minut hulluksi. En tiedä jaksanko tätä kaikkea koska kaiken sen esillä olevan vahvuuteni alla on erittäin epävarma tyttö. Kaikki hokee vain että tämä on välivaihe mutta en jaksa juuri nyt ajatella sellaista. Yhtäkkiä meidän koko elämä on mennyt ihan ylös-alaisin. Monena päivänä tuntuu että olen tehnyt aivan kamalan virheen ja olen pilannut lasteni elämän.

Totta kai tiesin että Nyyti on ehkä se, joka reagoi kaikkein voimakkaimmin. Aamuisin Nyyti itkee perääni. Siinä sitten yrittää esitellä asian niin että tänään saat olla isin kanssa, voitte vaikka käydä katsomassa uutta marsua. Tänään olette Annin kanssa ja Anni vie teitä pulkkamäkeen ja voitte tehdä yhdessä makaronilaatikkoa. Ja tämä yksi jaksaa muistaa vain sen että mami jättää hänet. Jollain tasolla vihaan Nyytiä, joka ei vain voi olla niin vahva ja mukautuvainen mitä toivon. Ja loppujen lopuksi se olen minä, joka on osaltaan rakentanut Nyytistä tuollaisen. Minä palvoin häntä kuin jotain ihmettä, tuuditin ja pidin lähelläni. Ja lopulta minulla oli lapsi, joka ei enää osannut irrottaa kun oli sen aika. Jannu sanoo ettei syy ole minussa, Nyytillä on vain omanlaisensa persoonallisuus johon kuuluu elämänmuutoksen pelko, sitoutuminen läheisiin ja muutosvastarinta. Kolmivuotiaalla saatana soikoon, aika hienoja sanontoja sen ikäiseen liitettäväksi. Muutosvastarinta, hitto vieköön. Mitä pentu sellaisesta ymmärtää vaikka sitä esittääkin.

Nyyti on alkanut taas kastella öisin sänkyään. Aamuisin hän itkee äidin perään kun olen lähdössä. Päivisin hän itkeskelee, vetäytyy syrjään ja laskee alleen. Minä pelkään että Anni säikkyy meidän tytön temperamenttia ja lähtee nostelemaan ja kun minä todella tarvitsen häntä. Kai se yökastelu on Nyytin tapa huutaa apua mutta minulla ei ole mahdollisuutta kuunnella hänen hätähuutoaan. En vain voi jäädä kotiin sillä verukkeella että tyttäreni on tolaltaan. Ihmiset sanoo että kyllä hän vielä oppii tavoille. Oppii tai ei, niin en minä äitinä sinänsä voi kokea silkkaa kouluttamisen iloa. Minusta tuntuu kurjalta kun oma lapsi kärsii. Olihan se odotettavissa mutten mitenkään voinut käsittää kuinka vakavasti Nyyti ottaa tämän. Loppujen lopuksi minä en voi loputtomasti suojella häntä, jossain vaiheessa hänen nyt on vain kohdattava maailma karuimmillaan (siis karuimmillaan hänelle). Olen jollain tasolla tehnyt lupauksen lapsilleni pysyä heidän rinnallaan kotona ja nyt olen pettänyt heidät.

Luulin että Leevi ottaisi tämän homman lungisti koska hän on se vanhin ja vahvin mutta hän todellakin haluaa koetella Annia. Leevi tekee kaikkensa saadakseen Annin tolaltaan. Hän oikuttelee monella tavalla. Pelkona on se että myös hän tajuaa mikä voima housuihin kusemisella loppujen lopuksi on. Se on voimakas vastalause. Pelkään että vielä joskus täällä on kaksi housuihinsa pissijää ja se kolmas, luojan kiitos, käyttää vielä vaippoja. Leevin kohdalla kyse on kai rajojen testaamisesta. Mitä tuo uusi sallii, enemmän kuin äiti, mitä minä saan tehdä ja missä vaiheessa tulee huutia? En ole oikein varma siitä että Anni missään vaiheessa tajuaisi miten vaikeaa oikeasti voi olla hallita kolmea jollain tasolla lellittyä lasta… Veeti on nimittäin alkanut esittää sisarustensa esimerkillä niskoittelua, hän ei enää suostu nukkumaan päivisin ja syömisetkin on kuulemma silkkaa taistelua.

Minä todella säälin Annia kun hän joutuu yrittämään kaitsea tuota kolmen laumaa kovapäisiä lapsia. Jokainen on ottanut omat aseensa käyttöönsä. Ei paljon lisää työintoa kun tietää että päivisin meillä on aikamoiset angstit menossa. Jokainen lapsi omalta osaltaan, ei varmaan sinänsä tarkoituksella, koettelee Annia. Ja Annin on vain osaltaan annettava anteeksi se että lapset ovat mitä ovat mutta silti pysyttävä tiukkana. Jännä ajatella että minun "kullan muruni" ovat sellaisia manipulaattoreita ja ilkiöitä. Heidän järjen juoksunsa ei ole aikuisten tasolla mutta silti omalla tasollaan he ymmärtävät jotain ja se saa heidät reagoimaan. Ja nyt me olemme tässä ja olemme nyt. Ja nyt väsyttää, vituttaa ja pelottaa. Ei sille voi mitään.

Olen yhä lähempänä sitä hetkeä että myönnän suoraan ettei minusta ole tähän saatanan sirkukseen. Jokainen päivä tuntuu vain entistä suuremmalta kidutukselta. En vain sinänsä voi perääntyä koska olen luvannut olla tuolla ainakin vuoden. Minun on vain kestettävä se että lapseni osoittavat mieltänsä ja heillä on olevinaan paha olo. Emme me todellakaan ole maailman ainut perhe jossa äiti palaa töihin. Ongelmat nyt vain on tehty selvitettäväksi ja elämän on jatkuttava eteen päin. Me emme vain voi tässä maailmassa enää peruuttaa. Sen kanssa on elettävä.