Isäpuoleni äiti kuoli muutama päivä sitten. Ja nyt minusta tuntuu jotenkin että olen jotenkin loukannut häntä kun en ole kutsunut häntä tarpeeksi usein mummoksi. Niin kuin sillä olisi ollut jotain merkitystä ettei hänen poikansa ole minun biologinen isäni. Minulle periaatteet ovat kovin tärkeitä enkä vain voi antaa periksi. Kun periaatteessa ihminen ei ollut mummoni niin nimitin häntä enimmäkseen hänen etunimellään. Ja nyt minä pelkään ettei hän koskaan ymmärtänyt miten tärkeä hän oli minulle. En voi enää korjata mitään, se on ohi nyt. Jos on olemassa muka joku kuoleman jälkeinen elämä niin hän on siellä mutta täällä hän ei enää ole. Kamalinta on että minun on aivan hirveän kamalan ikävä häntä. Paluuta ei enää ole.    

Isäpuoleni soitti että hänen äitinsä on sairaalassa kuoleman kielissä sydänprobleemien takia. Minä päätin hetkessä että minun täytyy mennä sinne. Mikään tässä maailmassa ei pidä minua siellä Päijät-Hämeessä. Pakkailin laukut, tilailin lennot ja järkkäilin hoitojärjestelyjä. Rehellisesti sanottuna säntäilin sinne tänne ja olin puoli paniikissa (joka ei muka sinänsä ole tyypillistä minulle). Jos tosiaan olisin yksin niin olisi paljon helpompi lähteä liitämään. Toisaalta silloin olisin varmaan töissä, miten sieltä saisi lomaa epäbiologisen mummon kuolemansairauden takia. Pääkaupunkiseudulta sain mukaani Siskon puolison ja heidän lapsensa. Sisko ei heti päässyt irrottautumaan töistään. Minä, Nyyti, Veeti, Siskon puoliso ja heidän lapsensa lensimme pika pikaa pohjoiseen. Ehdimme kohtaamaan vielä hengissä olevan isäpuoleni äidin. Hän makasi valkeiden lakanoiden alla hauraana, täynnä letkuja ja johtoja. Muistin elävästi miltä äitini näytti viimeisinä hetkinään ennen kuolemaansa ja olin hyvilläni ettei Sisko ollut paikalla. Näky olisi murtanut hänet. Mummo ei ollut tajuissaan, hän sai happea maskista ja todellakin teki kuolemaa. Kaikki voitava oli tehty jo edellisenä yönä. Miten me muka voisimme jättää niin hyvän ihmisen ja MIKSI. Minkä takia, Jumala, hänen oli kuoltava ja jätettävä meidät kaikki taaksemme. Minä en vain voinut jäädä sairaalaan katsomaan kun mummo vetää viimeisen henkosensa. Muistan millaista se oli äitini kanssa. Jokaisen hengenvedon jälkeen sitä odotti seuraavaa ja pelkäsi jokaisen olevan viimeinen. Minulla ei ollut voimavaroja olla paikalla kun hän kuoli, enkä edes kadu sitä.    

Ei isäpuoleni äiti ollut minulle yhdentekevä hahmo. Voi Luoja, kaipaan häntä jo nyt niin kovasti. Miksi ihmeessä kuolema saa meidät vasta tajuamaan miten tärkeä joku ihminen on? Kyllähän siitä jo kesällä juteltiin siitä että mummolla on sydämen laajentuma ja hän ei välttämättä elä enää pitkään. Millaistakohan on tietää että kuolee joskus, pian, milloin tahansa ja odottaa sitä Kun sydän pettää niin se on sitten menoa. En ehkä kykene nyt jäsentämään ajatuksia ihan sillä tavalla kun haluaisin. Monet asiat tuntuvat jotenkin sekavilta ja silti minun pitäisi olla mukana järjestämässä hautajaisia ja olenhan minä. Ei sitä ulos päin kukaan näe että minun on paha olla. Tämä oli odotettavissa, kaikki tiesimme että näin voisi tapahtua. Miksi me sitten olemme niin suruissamme. Koska menetimme ihmisen josta välitimme?    

Tänään alkoi hirven metsästys. Isäpuoleni lähti metsälle ja hänen isänsä oli raivoissaan. He riitelivät todella kovasti. Isäpuoleni ei ole vielä tullut kotiin ja isäpuoleni isä on ihan riekaleina. Onneksi Jannu on täällä ja on hänen luonaan. Minulla ei ole vieläkään sanoja joilla lohduttaa häntä, mielestäni sellaisia sanoja ei edes ole. Kysykää vaikka isäpuoleltani (hänenkin vaimonsa on kuollut). Luulen että isäpuoleni on nyt jossain kännäämässä muka unohtamassa kaiken mutta ei se ole mahdollista. Hän muistaa koko ajan mitä on tapahtunut. Naapuri toi koirat takaisin mutta isäntää itseään ei ole näkynyt. Kai hän tulee sieltä, hänellä on maanantaina töitä. En pidä hänen äitinsä kuolemaa minään sellaisena asiana minkä takia hänen pitäisi missata hirvestyskauden alku. Isäpuoleni on hirvimies henkeen ja vereen ja hänellä on useampi loistava hirvikoira (oma kehu haisee). En usko että edes hirven ampuminen saa häntä unohtamaan sitä seikkaa että hänen äitinsä on kuollut. Se on totuus eikä sitä voi paeta!

Minusta tuntuu kuin olisin täällä jotenkin jumissa. Hautajaiset ovat ensi viikonloppuna joten sen jälkeen varmaan voimme lähteä kotiin. Täällä on jotenkin niin synkeää ja pysähtynyttä Teen pitkiä lenkkejä päästäkseni vain pois tästä hiljaisesta surunmaasta. Jannu tuli onneksi Leevin kanssa eilen tänne. On sentään joku jonka olkapäätä vasten voi itkeä paitsi että minä en itke. Voi Luoja, miten tässä kävi näin. Koko viikko on ollut jotenkin sekava. Valokuvatorstaikin tuli ja meni enkä taida jaksaa ottaa haastetta vastaan. Tämä oli odotettavissa mutta silti hänen kuolemansa yllätti minut. Kai uudisperheessä oleminen on kirous koska mummoja ja vaareja on enemmän. En minä tunteeton ole, en ollenkaan. En tiedä mitä sanoisin? Pitäisi varmaan mennä nukkumaan. Isäpuoleni on teillä tietämättömillä, vaaripuoleni suree alakerrassa Jannu tukenaan ja minä… vahdin lasteni unta ja muistan miten ihana ihminen mummopuoleni oli. Sisko nukkuu kippuralla puolisonsa kainalossa tuossa lähellä. Minä vain valvon ja pelkään käydä nukkumaan kun en tiedä mitä pimeydessä odottaa. Syyllisyys, kaipuu, katumus, pelko... Miksi koskaan yritinkään erotella häntä biologisten vanhempieni vanhemmista? Miksi hänen piti nyt kuolla? Miksi hyvät lähtevät niin pian? VOI LUOJA, MIKSI?