Pakko vielä palata siihen eiliseen, oli se sen verran järkyttävä kokemus. Kyllä minä hetken jopa ajattelin sitä että jos en koskaan enää pääse ylös täältä. Kuka minut löytää ja koska? Kaikenlaista ehti siinä ajatella kun yritti päästä avannosta ylös. Mietin perhettäni, hoin lapsieni nimiä kun rikoin jäätä. Enkä tiedä olisiko se ollut mikään suuri voitto jos olisin päässyt rantaan. Lähimpään asutukseen oli linnuntietä parisen sataa metriä. Tuntuu uskomattomalta että perheen poika oli kuullut huutoni, onnihan se oli. Olisin voinut jähmettyä matkalle tai jäädä siihen mökin verrannalle roikkumaan siitä onnellisena että olin päässyt maihin. En minä halua enää ajatella sitä, en sitä epätoivoa mitä tunsin sillä hetkellä kun kylmä vesi otti minut huomaansa. Sitä kuinka pyysin Jumalalta että hän pelastaisi minut lasteni takia, pyysin anteeksi syntejäni, virheitäni maailmassa.

 <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 Ei minulla ollut mitään jäänaskaleita tai "kellutusreppua", olin täysin varautumaton kohtalooni. Ainahan sitä ajattelee että tuollaista käy vain huolimattomille ihmisille, niille jotka menevät ehdoin tahdoin heikoille jäille. Minä olen järkevä nuori nainen, ei minulle noin voi käydä. Silti tein sen virheen että menin reitille, jota kukaan ei ollut käyttänyt, astuin koskemattomaan hankeen. Näin rannalla mökin ja sinne auratun tien. Halusin sinne ja en huomannut vaaran merkkejä. En varmaan havaitsisi niitä vieläkään. En minä tajunnut että se oli "virtapaikka".  Nyt tiedän sen mutta en tiedä koska enää uskallan mennä jäälle, tuolle järvelle. Minulla taitaa olla traumoja?

Täytyy kyllä sanoa että onnihan se oli että Poika ja Jannu oli kotona. En minä tietenkään olisi voinut lähteä lenkille ilman että olisin jättänyt lapset jollekin hoitoon. Ja Jannu saattoi jättää nappulat hoitoon Pojalle. Tiedän sen nyt että olen ikuisesti kiitollinen Pojalle kaikesta siitä mitä hän on tehnyt. On vaikea sen ikäisenä ottaa täyttä vastuuta kahdesta pienestä lapsesta mutta kaikki meni hyvin. Tietenkin lapset vähän kyselivät että mihin se isi nyt meni kun äitikin hävisi. Jannu käytti minut lääkärissä ennen kuin vei kotiin. Minulla ja masuasukkaalla oli kaikki hyvin. Lämpöni oli normaali, sikiön syke ja liikehdintä hyvä. Totuus on se että kaikesta huolimatta masuasukas on aikalailla turvassa siellä sisällä. Olin kuitenkin melko vähän aikaa vedessä. Olen kai onnekas.

Illan minä makasin sohvalla peittoon kääriytyneenä. Kaikki vain palvelivat minua. Nappulat olivat piirtäneet minulle kuvia Pojan kanssa. Oli niin seesteistä ja kaunista. Kyllä sen tajuaa miten onnellista on omata tämä perhe, saada osakseen jokaisen heidän rakkaus. En minä nyt jaksa kirjoittaa enempää… Haluan vain hautautua tähän tunteeseen että kaikki on hyvin.