Okei, on aivan selvää että Nyyti ei tykkää ilotulitteista. Hän sieti juuri ja juuri roomalaiset, tulisuihkut ja satatähtiset. Kaikki mikä piti pikkaisen noita enemmän ääntä sai hänet parkumaan äitiä ja tiukistamaan otettaan minusta. Nyyti itse halusi nähdä raketin kun oli niistä kuvia nähnyt. Mutta vaikka kuinka tolkutti tytölle että niistä lähtee ääntä niin itkuksi se meni kun ensimmäinen raketti räjähti. Minä vein sitten parkuvan lapsen sisälle ja mummoni seisoi keskellä tupaa ja moitti minua siitä että olin säikyttänyt tytön. Mummostani raketit ovat aikalailla vihoin viimeisiä kapineita. Nyt muistankin miksi meidän perhe vietti kyllä joulut mummolassani muttei yleensä uusia vuosia. Ja kuinka ollakaan reilun tunnin kuluttua Nyyti oli "unohtanut" karvaan kokemuksensa ja minä hölmö otin kinuavan lapsen mukaani. Vaikka äidin syli olikin melko turvallinen niin ei Nyyti kestänyt raketteja ja sain viedä taas parkuvan lapsen sisälle mummoni syyttävien silmien alla. Katselimme raketteja sitten ikkunasta ja sen Nyyti kesti hyvin kunhan sai olla äidin sylissä ja pitää "kuristusotetta" kaulastani.

 

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Leevi taas… Meidän ihana kolmivuotiaamme olisi halunnut itse sytytellä tulitteita. Häntä sai todella vahtia ettei hän juossut sytytetyn ilotulitteen kimppuun tai leikkimään niillä hassuilla valoilla joita tuli putkista ulos. Leevi ei millään voinut tajuta että kyseessä ei ole leikkikalut vaan vaaralliset huvit. Nappulat menivät nukkumaan ennen yhdeksää (mummoni vahti heitä silloin kun olin ulkona) ja sen jälkeen saatoin seurata ilotulitusta ilman sylissä tärisevää Nyytiä ja Leeviä jonka hupussa sai vähän väliä roikkua ettei hän ryntää sinne missä isi tai Poika sytytteli seuraavaa paukkua. Sain otettua muutaman kuvankin mutta on vaikeaa kuvata raketteja kun se hetki joilloin raketti on parhaimmillaan on niin lyhyt… Liian aikaisin "avauspanoksen" kirkkaus sokaisee kameran ja liian myöhään kaikki on jo hajonnut taivaalle. 

 

Taro säesti ammuntaa haukkumalla. Taro myös olisi juossut leikkimään valoilla jos olisi ollut vapaana. Taro ei mielestäni pelkää ilotulitusta vaan innostuu siitä ja alkaa haukkua. Mutta Taro oli yleensä saunalla kun menimme ampumaan. Mummoni ei oikeastaan hyväksy koiria sisällä mutta Taro sai viettää aikaa saunaosastolla jos "halusi". Poika oli mielettömän innostunut tulitteistaan ja kasaili niistä erilaisia pinoja sisälle ja otti kuvia. Hänellä oli laatikko mihin hän laittoi aina ne jutut mitkä olivat milläkin kertaa lähdössä mukaan ulos. Mitä tulee tähän meidän perheen isukkiin niin hän vertaili rakettien kokoja, kuvioita ja suunnitteli ammuntajärjestystä. He olivat Pojan kanssa kuin liittolaisia meitä "vähempiosaisia" vastaan. Ja mami… Silloin kun hän ei roikkunut Leevin hupussa, hyssyttelyt Nyytiä niin hän pisteli taivaalle 12 perhosta, 12 roomalaista, 5 satatähtistä, 4 suomirommelia ja 2 tulituoppia.

 

 

Ehkä oli väärin suorittaa ilotulitteiden ammuntaa niin pienten lasten silmien edessä. On sydäntä särkevää kun se pieni nyytti sylissä alkaa parkumaan kurkkusuorana äitiä. Ja kun se toinen halajaa niin kovasti itse hommiin. Mummoni teki selväksi ettei hyväksynyt tekoani. Mummoni on erittäin kiltti ihminen, joka hyvin harvoin arvostelee tai moittii ketään mutta nyt aistin selvästi hänen sanoistaan moitteen. Jannu sai synnynpäästön koska miehet ovat miehiä. Toisekseen minä olen äiti ja niiden tehtävä on suojella mukuloitaan viimeiseen asti. Mutta eipä tuolla nuorimmaiselle vaikuttanut jääneen mitään henkisiä traumoja. Hän kertoi eilen puhelimessa mummolleen (Jannun äiti) olleensa katsomassa isoja paukkuja ja ne oli hienoja. Jannun äitikin oli samoilla linjoilla mummoni kanssa mutta hänen sanoissaan moite oli vähän paremmin peitelty. Tai ehkä niistä kuulsi oma syyllisyyden tuntoni.