Nyt aletaan olla jo voiton puolella. Täällä on oksennellut yksi jos toinenkin. Kaikki alkoi Leevistä. Hän kömpi sänkyymme lauantain ja sunnuntain välisenä yönä itkien että masuun sattuu ja kun hän oli sitten kömpinyt keskelle sänkyämme niin hän oksensi. Siinä minulla oli sitten keskellä sänkyä istumassa oksennuksen keskellä parkuva lapsi. Vähemmästäkin nyrpii… eikä nyt pelkästään sen takia että joku KEHTASI oksentaa sänkyyni vaan siksi että äidin sydämessä tuntuu pahalta kun lapsella on niin huono olo. Eikä siinä mitään, vaihdetaan peitot, lakanat, pussilakanat, yöppäri. Kun lapsi sitten simahtaa oksennettuaan vielä toisen kerran, sen yrjön Jannu onnistui pyydystämään vatiin, niin sitten sänkyyn tulee oksentamaan toinen lapsi… Nyyti. Kolme tuntia Leevin ensimmäisen suorituksen jälkeen Nyyti seisoo sängyn vieressä parkumassa. Mitä tekee unesta pöpperöinen äiti, nostaa lapsen syliinsä. Ja mitä tekee parkuva lapsi, oksentaa äitinsä päälle. Siinä vaiheessa oli kyllä itselläkin tulla yrjö. Ja mitä tekee se ensimmäinen potilas, herää, alkaa itkeskellä kun masuun koskee ja oksentaa. Siinä vaiheessa ei naurattanut enää ketään. Ja pinna oli entistä kireämpi kun myös Veeti alkoi itkeskellä… ei siinä paljon nostettu vauvaa syliin kun se syli oli oksennusta täysi. Huoh! Sanon vaan että hitto. Eipä tullut paljon nukuttua. Päätimme kivi-paperi-sakset menetelmällä (Riia on kivi, Riia on äiti, se kestää kaiken) että minä otan kaksi kipeää sänkyymme ja Jannu voi halutessaan lähteä muualle. Onneksi meillä on minun takiani ylileveä sänky niin mahduimme sitten loppujen lopuksi sinne kaikki neljä.

Ei Jannu sitten hennonnut jättää kipeitä lapsia ja sitä yhtä tervettä vauvaa pelkästään minun harteilleni.

Sunnuntai meni sitten kahta lasta hoitaessa. Syötin heille ihmekiisseliä (siis keittoa lähinnä) sillä "verukkeella" että se saattaa rauhoittaa masua. Minä en sinänsä hyväksy lapsille valehtelemista mutta jotain heidän piti saada suuhunsa. Vielä muutamat petivaatteet menivät pesuun. Tarinamme jatkuu niin että myös Riia sairastui. Maanantaiaamuna tunsin itseni harvinaisen sairaaksi. Minulla on ollut oksennustauti viimeksi lukion ensimmäisen luokan ensimmäisen viikon perjantaina (seuraavana lauantaina kanssa). Niinpä sängyssämme makasi kolme pipiä. Jannu haki kaupasta banaania, vaaleaa leipää ja mehukeittoa… Minulla on nimittäin sellainen tyyli että syön sairaana kun ajattelen että ruuasta saa voimia. On paljon kivempi oksentaa mehukeittoa kun pelkkää tyhjän vatsansisältöä… sitä hapanta lientä. Jannu liittyi seuraamme sitten toissa yönä. Minun oli pakko kutsua apua paikalle koska olin itse vielä aika heikossa hapessa ja nappulat alkoivat parantua vähitellen ja oli vielä Veeti… koira ja marsu… Poika nyt selviäisi yksinkin. Sain vähän aikaa sitten tekstiviestin että eilen meillä ollut ystävämme on myös sairastunut. Meidän perheestä terveenä on pysynyt Veeti (Luojan kiitos!) ja Poika. Poikaa pelottaa koko ajan milloin yrjö lentää ja jännitys laittaa hänen masun kuplimaan… Tämä on sellainen kahden päivän "homma". Olen vieläkin vähän nuutunut eikä ruoka maistu vieläkään. Nyt voin kuitenkin jo olla pystyssä ilman että nousee hiki pintaan ja alkaa huippaamaan.

Että terveisiä vaan hourulasta. Sellaiselta välillä kyllä alkoi tuntua kun makasimme pimeässä nelistään sängyssä ja tarjoilimme toisille yrjöastioita. En halua koskaan enkä ikinä enää kokea sitä hetkeä kun tajuan että olen aikalailla avuton. Olen niin saakelin sairas etten voi huippaamatta nousta edes paijaamaan vauvaa saatikka sitten että olisin sille maitoa lämmittänyt. Voi elämän kesä sentään. Ja voi niitä pieniä… kun niillä on paha olla, itkettää, ruikutetaan että äidin pitää ottaa pipi pois. Ei äiti voi mitään… Ei kukaan voi mitään. Mutta siltikin pientä tämä oli… vain lyhyt, jokseenkin ärhäkkä masutauti. Selvettiin lakanapyykillä, valvotuilla öillä, ihmekiisselillä, muutamalla itkulla, hampaiden kiristelyllä...