Taas kerran pohdin sitä mikä sai ihmisen nousemaan ihmistä vastaan, suomalaisen suomalaista vastaan. Anti-kommarina syy minulla on tietenkin kommunismi mutta kyllä se oli myös sorto. Minun isän puoleni suku oli juuri niitä sortajia, punaisia vaatteita punaisten silmissä. Kai niillä (sukulaisilla) oli onnea tai suhteita mutta henkiin jäivät ja joidenkin mielestä jatkoivat sortamista. 
 
Kansalaissodan (tapahtumat lyhyesti) alla mummoni perhe lähti kesäasunnolleen karkuun Helsingin levottomuuksia. Mutta niin etelässä oli sekin pytinki etteivät he välttyneet punaisten hyökkäyksiltä. Mummon isä asui perunakellarissa pahimmat ajat. Kellariin johti portaat kyökistä. Luukun eteen/päälle vedettiin valtavan painava kaappi. Ukko pysyi hengissä ne ajat, jotka punaiset pyörivät alueella. Välillä joku oli kuullut että ukko oli tullut ja taas partio tuli paikalle, kovisteli mummoni perhettä ja perheen palvelusväkeä. Talo tutkittiin läpikotaisin, ruokaa varastettiin mutta ukko pysyi hengissä pimeässä sopessaan. Kukaan ei tiennyt että taloon oli tehty kellari talon alle. Talossa kun oli kunnon perunakuoppakin pihalla ja se tutkittiin punaisten toimesta useasti. Mutta kukaan ei löytänyt ukkoa. Mummon äiti vaan sanoi että mihin lie jänishousu juossut.

Mummon veli oli pojan nulikkana mukana suojeluskunnassa sodan viimeisinä hetkinä. Hänen isänsä vastusti mutta minkä voi, nuori herra liikkui ylpeänä ja vahvana kivääri olallaan voittajien puolella ottamassa kiinni vallankumouksellisia vaikka suurimmat syylliset taisivat olla pötkineet jo pakoon (kommunismin luvattuun maahan rajan taakse).

En tiedä voiko äitini puolen sukua pitää sorrettuina. Punaisia he ehkä sodassa olisivat olleet jos se olisi levinnyt Savoon saakka. He elelivät vaan rauhassa omissa mökeissään ja "torpissaan". Päivittelivät varmaan maailman menoa.

Äitini suvusta yksi likkaimmeinen päätyi valkoisten puolella. Hän oli kotiopettajana kartanossa. Kartanon isäntä "teloitettiin" sodassa. "Omat" tappoivat koska isäntä ei osannut pelätä valkoisia jotka ampuivat ensin ja alkoivat sitten ihmetellä että eikös täällä kartanolla paapotakaan punaisia. Pojasta tuli isäntä ja hänen opettajastaan emäntä. Onni ei ollut lopullinen. Nuori isäntä ei ollut valmis isännöimään kartanoa. Rahat, maat, tilukset menivät huonoon tilanhoitoon, huonoihin valintoihin, viinaan, naisiin ja uhkapeleihin. Anoppi vaan jankutti että ennen kaikki oli paremmin, miniä oli aiheuttanut itse miehensä alennustilan. Lopulta nuori-isäntä ampui itsensä herrainhuoneeseen (ei kirkossa joka on herranhuone). Nuori emäntä joutui lähtemään Savoon hakemaan kortteeria vanhemmiltaan mukanaan pieni poikansa. Miehen perintöä ei jäänyt mitään, velkojat vain kolkuttelivat ovia. Ei sitä kartanoa enää ole missään eikä se kai oikeasti ollutkaan kartano vaan iso tila (aika vaan värittää tarinoita). Maailma on täysi surullisia tarinoita.

Minä en ole koskaan uskonut kommunismin aatteeseen, en siihen että kukaan ei omistaisi mitään, kaikki olisi yhteistä, työläiset omistaisivat tehtaat ja itse päättäisivät palkoistaan. Tuo on utopia, ei sellainen toimi. Ihminen on sellainen, suurin osa haalia jotain omaisuutta.

Olihan ne punaiset kansalaissodassa aikamoisia lahtareita. Mutta valkoiset ne vasta mielestäni julmia olivatkin. Voittajien oli helppo olla koppavia ja ilkeitä. Kuten jo valokuvatorstain haasteeseen laittamieni kuvien teksteistä ilmeni, Lahti on oikeastaan kansalaissodan veren tahraama. 

Vielä lopuksi vähän 

P.S. Kun lukee mitä kerroin sukuni tapahtumista kansalaisodan aikana,  täytyy ottaa huomioon että kyseessä on tarinat joita ihmiset ovat kertoneet vuosien kuluessa ja suusta suuhun kiertäneinä ne ovat voineet muuttua ja minäkin voin muistaa asioita väärin, värittää tapahtumia.