Kuten jo eilen kerroin niin olin vähän "hunningolla" viikonloppuna. Halusin kirjoittaa illasta vähän enemmän kuin mihin eilen rahkeet riittivät. Jätin tarkoituksella illan kulun aikalailla hämärän peittoon. Halusin kirjoittaa ajan kanssa ja erikseen illasta enkä vähiten sen takia mikä tulee esille tuossa kolmannessa kappaleessa.

Kävimme siis ensin ystäväni kanssa Colaradossa syömässä, sitten yhdellä siiderillä baarin puolella. Menimme sitten Royalen jonoon "kärvistelmään" (tuuli!) sateessa. Mikä hiton julkisuustemppu se on seisottaa ihmisiä jonossa… Ehkä jonossa seisottamisella haluttiin purkaa narikan jonoja. Oli jotenkin mieletöntä kirmata vapaana, tanssia kuin viimeistä päivää, turista ystävän kanssa sekavia ja arvioida miehiä mutta toisaalta ihmetteli miten tätä jaksoi aikoinaan kahdesta kolmeen kertaan viikossa. Niin se nuoruus menee ja tulee keski-ikä (milloin lienee?). Näin muutamia tuttujakin, ihmettelivät mikä ajoi "meidän neiti siveän" lavealle tielle. Vaihtelu todellakin virkistää. On kiva joskus vähän irrotella vaikka se nyt olisi omasta mielestäni kuitenkin jotenkin sopimatonta mamille. Ei siinä mitään, hauskaa oli. Oli jo ihana alku illasta ystäväni kotona meikkailla ja laitella hiuksia ja naukkailla viiniä ja jutella kaikenlaista "tyttöjuttuja". En ole kuitenkaan kovin vakuuttunut että tuollaista kannattaisi tehdä kovinkaan paljon useammin. En enää kuitenkaan oikeastaan viihdy niissä yökerhoissa. Ehkä kerran vuodessa vaihtelun vuoksi mutta… Ehkä tuon sanomalla puolustelen omaa elämääni… en tarvitse muuta kuin miehen ja lapset… Olimme Royalessa sisällä siinä kahdentoista jälkeen (mutta kuitenkin ennen yhtä) ja pois lähdimme sitten kun viimeiset hitaat alkoivat. Menimme taksilla ystäväni kotiin ja sieltä löysimme kumpikin puolisomme valvomassa ja odottamassa viskilasit näpeissään. Olivat kuulemma jääneet koukkuun pokeriin ja sen takia joutuivat valvomaan sinne lähes neljään. Ja pornoakin oli kuulemma katseltu (joo, ihan varmasti). Eivät he meitä tietenkään odotelleet, ei heillä ollut meitä tietenkään yhtään ikävä. Kiva siis sinänsä oli nähdä että vaimokkeet palasivat kotiin iloisesti hiprakassa ja pikkupöksyt jaloissa.

Näin Royelessa hammaslääkärini. Tietenkin sitten kun olin Jannun kanssa kaksin minun oli kysyttävä häneltä että arvaa kenet näin. Jannu totesi lakonisesti että Alexin. Ihmettelin että mistä hän nyt sen arvasi ja Jannu totesi että se on ainut ihminen, joka saa silmäsi loistamaan noin. Jannu pani minut kuvailemaan miten Alex oli pukeutunut ja miten hyvältä hän näytti. Alexilla oli harmaa paitapusero, keskimäärin harmaat farkut, leveä vyö ja tummat tennarityyppiset kengät ja kuten aina jokainen hius oli tasan tarkkaan omalla paikallaan. Tekisi joskus mieli päästä pörröttömään niitä hiuksia. Onko silla ukolla koskaan bad-hair-daytä, tuskinpa. Parta oli muuten lähtenyt lätkimään, siihen kiinnitin huomiota (viitaten kirjoitukseeni edellisestä hammaslääkärikäynnistäni). Omalla tavallaan Jannu jostain syystä pitää siitä että minä puhun joistain tietyistä miehistä, osoitan jonkinasteista kiinnostusta heitä kohtaan. Jannu kokee olevansa voittaja koska hänelle on minut, ei kenelläkään muulla. Jarkko Nieminen, Janne Ahonen, Jukka Heinikainen… Upeita miehiä kaikki, omalla tavallaan. Jannu vei minua katsomaan Jarkko Niemisen otteluja koska tiesi minun jollain tasolla tuntevan vetoa sitä nuorta miestä kohtaan. Nyt koko juttu on väljähtynyt, ehkei mikään ole ikuista. Ehkei Alexkaan. Vielä me saamme kiksejä ajatuksilla leikittelemisistä. Jokaisella parilla on varmaan kaikenlaisia ns. omia juttuja.

Jollain tavalla kadun etten mennyt puhumaan Alexin kanssa puolen kolmen maissa kun hän seisoi kovin orvonoloisena yksin muutaman metrin päässä (okei välissämme oli pylväs eli suoraa näköyhteyttä ei ollut jos en työntynyt käytävälle katselemaan) pidellen kädessään kai sitä samaa puoliksi joutua lonkerotuoppia, joka hänellä oli ollut siitä asti kun näin hänet ensimmäisen kerran. Toisekseen ei se että on jonkun potilas oikeuta mihinkään tuttavallisuuteen varsinkaan pikku hiprakassa. Gyneni kanssa kyllä pysähtyisin juttelemaan jos jossain näkisin mutta se on eri asia, kyseessä on perhetuttu, hän oli äitini paras ystävä. Jos olisin mennyt Alexin kanssa juttelemaan niin olisiko hyvä aloitus keskustelulle ollut jotain tyyliin… Moikka, mä muista sut koska oot ainut, mä taas ole sulle vaa yks monist…JA MISSÄ SUN VAIMOS ON…? Ehkä se vaimo oli siellä missä minun miehenikin, jossain muualla. Ilman puolisoani minäkin olin liikkeellä. Eivät avioparit nyt ole toisiinsa sidottuja. Silti jollain tasolla tuntuu lähes uskomattomalta nähdä Alex siellä. Varsinkin kun olin aiemmin nähnyt jonkun miehen joka etäisesti muistutti Alexia ja kuvittelin hetken nähneeni Alexin mutta sitten tajusin erehtyneeni ja ajattelin että hittoako sinä kuvittelit sen miehen täällä näkeväsi, se olisi aivan liian suuri sattuma, ei Alex ole sellainen (millainen?) mies. Ja parikymmentä minuuttia tässä seisoimme ystäväni kanssa katselemassa tanssivia ihmisiä ja höpöttelemässä jotain sekavaa miestarjonnasta ja yhtäkkiä tajusin että tanssilattian läpi meitä kohden kävelee hammaslääkärini. Sanoin ystävälleni että tuo mies harmaassa paidassa, lonkkutuoppi kädessään on hammaslääkärini. Ystäväni tokaisi, voi vittu, tuo? Enkä koskaan ole kysynyt mitä noiden sanojen taakse kätkeytyy. Alex käveli aivan vierestämme yläkertaan. Ystäväni lähti vessaan ja minä menin yläkertaan katselemaan Alexia ja sitten hain uudet juomat ja odottelin ystävääni. Ystäväni bongaili komeita kaljupäitä ja minä yhtä hammaslääkäriä. Ja vieläkin harmittaa ettei minulla ollut munaa mennä puhumaan hänelle. Hitto, me suomalaiset vedetään lärvit ja lässytetään puolitutuille... niin ja tuntemattomillekin… kai hän on sen jo oppinut tässä maassa että "kännissä on kiva olla! (en tuota välttämättä allekirjoita). Ja toisaalta on hyvä että pysyi järki kädessä, en ollut kyllä edes lärvit vaan pikku hiprakassa (kolme siideriä ja yksi lasi viiniä, mukaan ei tietenkään ole laskettu ystäväni luona juotuja viinejä).

Ja se nyt oli tuollainen tarina. Ei minua kaduta että lähdin. En vain vieläkään jotenkaan usko että Alex oli siellä mutta minä en erehtynyt. Minä kyllä tunnen hänet ulkonäöltään. En tiedä koska seuraavan kerran lähden baanalle. Täytyy toipua ensin tämän kerran järkytyksestä ja koottava rivit. Ei vaan, ei tässä mitään. Tanssiminen on kyllä kivaa (hölmön näköistä varmaan mutta kivaa). Royalessa ei ollut edes ihan mahdotonta tungosta. Plaania oli kolmessa kerroksessa hengeilla. Aika hieno paikka sinänsä. Vähän erilainen kuin mestat täällä Lahdessa. Ei kyllä ole hirveästi kokemusta mutta... Tulipahan käytyä! Meriitti sekin...