Tuntuu hurjalta ajatella että olen ollut naimisissa pidempään kun äitini ehti olla naimisissa isäni kanssa. Kyllähän sitä lapsena suunnitteli kaikenmoista, kuvitteli olevansa naimisissa ja kolmen lapsen äiti. Mutta sitten tuli vaihe jolloin ajattelin että vitut minä mihinkään miehelään menen. Miehet ovat vain leluja, ei sellaista jaksa hetkeä pidempään katsoa nurkissaan. Luulin että olen kykenemätön sitoutumaan.

Mutta sitten törmäsin yhtäkkiä mieheen joka löi minut ällikällä. En oikein edes tiedä mikä sai minut alun perin kiinnittämään mieheen huomiota. Mutta tiedän tasan tarkkaan mikä sai minut sai todella kiinnostumaan hänestä. Hän oli niitä harvoja miehiä, jotka sanoivat ei kun tarjouduin hänellä. Olisi ollut tussua tarjolla mutta ei kelvannut. Ja minähän uhosin ystävilleni että minä kyllä jallitan sen jannun. Siitä tulikin pidempi urakka kun osasin alun perin arvella. Jannu jopa vilautteli mahdollisuutta että antautuu vasta aviovuoteessa, leikillään, puoliksi tosissaan, en oikein tiedä. No minä sain hänet… rakastajakseni, miehekseni, lasteni isäksi ja ystäväkseni.

Enkä minä todellakaan tiedä mikä on ns. onnellisen avioliiton salaisuus. Olen kuitenkin ollut jokseenkin onnellinen tässä avioliitossa, Jannusta ei voi aina sanoa samaa. Muuttihan hän pois kotoa tuossa pari vuotta sitten. Tuli kyllä onneksi "järkiinsä" ja palasi kotiin. Syyllinen avio-onnen rakoiluun löytyy lähinnä penkin ja näppäimistön välistä. Minä pidin Jannua itsestään selvyytenä, en saanut häntä tuntemaan itseään tärkeäksi ja rakastetuksi… Kaikkein hölmöintä on että saatan toistaa vielä joskus entisiä virheitäni koska… minun on vaikea muuttua. Minä en ehkä tajua mitä toinen tuntee.

Mutta tässä me olemme kaikkien näidän vuosien jälkeen. Olemme saavuttaneet jotain mistä haaveilimme... lapsista, omakotitalosta. Alkuaikojen rakkaushuuma on hävinnyt ja tilalle on tullut hiljainen välittäminen, kumppanuus. Ilman Jannua olisin jollain tavalla hukassa... Toivottavasti olen saanut hänet tajuamaan sen. MINÄ RAKASTAN SINUA!