Jollain tasolla minusta tuntuu että tämä kaikki tekee minut hulluksi. En tiedä jaksanko tätä kaikkea koska kaiken sen esillä olevan vahvuuteni alla on erittäin epävarma tyttö. Kaikki hokee vain että tämä on välivaihe mutta en jaksa juuri nyt ajatella sellaista. Yhtäkkiä meidän koko elämä on mennyt ihan ylös-alaisin. Monena päivänä tuntuu että olen tehnyt aivan kamalan virheen ja olen pilannut lasteni elämän.

Totta kai tiesin että Nyyti on ehkä se, joka reagoi kaikkein voimakkaimmin. Aamuisin Nyyti itkee perääni. Siinä sitten yrittää esitellä asian niin että tänään saat olla isin kanssa, voitte vaikka käydä katsomassa uutta marsua. Tänään olette Annin kanssa ja Anni vie teitä pulkkamäkeen ja voitte tehdä yhdessä makaronilaatikkoa. Ja tämä yksi jaksaa muistaa vain sen että mami jättää hänet. Jollain tasolla vihaan Nyytiä, joka ei vain voi olla niin vahva ja mukautuvainen mitä toivon. Ja loppujen lopuksi se olen minä, joka on osaltaan rakentanut Nyytistä tuollaisen. Minä palvoin häntä kuin jotain ihmettä, tuuditin ja pidin lähelläni. Ja lopulta minulla oli lapsi, joka ei enää osannut irrottaa kun oli sen aika. Jannu sanoo ettei syy ole minussa, Nyytillä on vain omanlaisensa persoonallisuus johon kuuluu elämänmuutoksen pelko, sitoutuminen läheisiin ja muutosvastarinta. Kolmivuotiaalla saatana soikoon, aika hienoja sanontoja sen ikäiseen liitettäväksi. Muutosvastarinta, hitto vieköön. Mitä pentu sellaisesta ymmärtää vaikka sitä esittääkin.

Nyyti on alkanut taas kastella öisin sänkyään. Aamuisin hän itkee äidin perään kun olen lähdössä. Päivisin hän itkeskelee, vetäytyy syrjään ja laskee alleen. Minä pelkään että Anni säikkyy meidän tytön temperamenttia ja lähtee nostelemaan ja kun minä todella tarvitsen häntä. Kai se yökastelu on Nyytin tapa huutaa apua mutta minulla ei ole mahdollisuutta kuunnella hänen hätähuutoaan. En vain voi jäädä kotiin sillä verukkeella että tyttäreni on tolaltaan. Ihmiset sanoo että kyllä hän vielä oppii tavoille. Oppii tai ei, niin en minä äitinä sinänsä voi kokea silkkaa kouluttamisen iloa. Minusta tuntuu kurjalta kun oma lapsi kärsii. Olihan se odotettavissa mutten mitenkään voinut käsittää kuinka vakavasti Nyyti ottaa tämän. Loppujen lopuksi minä en voi loputtomasti suojella häntä, jossain vaiheessa hänen nyt on vain kohdattava maailma karuimmillaan (siis karuimmillaan hänelle). Olen jollain tasolla tehnyt lupauksen lapsilleni pysyä heidän rinnallaan kotona ja nyt olen pettänyt heidät.

Luulin että Leevi ottaisi tämän homman lungisti koska hän on se vanhin ja vahvin mutta hän todellakin haluaa koetella Annia. Leevi tekee kaikkensa saadakseen Annin tolaltaan. Hän oikuttelee monella tavalla. Pelkona on se että myös hän tajuaa mikä voima housuihin kusemisella loppujen lopuksi on. Se on voimakas vastalause. Pelkään että vielä joskus täällä on kaksi housuihinsa pissijää ja se kolmas, luojan kiitos, käyttää vielä vaippoja. Leevin kohdalla kyse on kai rajojen testaamisesta. Mitä tuo uusi sallii, enemmän kuin äiti, mitä minä saan tehdä ja missä vaiheessa tulee huutia? En ole oikein varma siitä että Anni missään vaiheessa tajuaisi miten vaikeaa oikeasti voi olla hallita kolmea jollain tasolla lellittyä lasta… Veeti on nimittäin alkanut esittää sisarustensa esimerkillä niskoittelua, hän ei enää suostu nukkumaan päivisin ja syömisetkin on kuulemma silkkaa taistelua.

Minä todella säälin Annia kun hän joutuu yrittämään kaitsea tuota kolmen laumaa kovapäisiä lapsia. Jokainen on ottanut omat aseensa käyttöönsä. Ei paljon lisää työintoa kun tietää että päivisin meillä on aikamoiset angstit menossa. Jokainen lapsi omalta osaltaan, ei varmaan sinänsä tarkoituksella, koettelee Annia. Ja Annin on vain osaltaan annettava anteeksi se että lapset ovat mitä ovat mutta silti pysyttävä tiukkana. Jännä ajatella että minun "kullan muruni" ovat sellaisia manipulaattoreita ja ilkiöitä. Heidän järjen juoksunsa ei ole aikuisten tasolla mutta silti omalla tasollaan he ymmärtävät jotain ja se saa heidät reagoimaan. Ja nyt me olemme tässä ja olemme nyt. Ja nyt väsyttää, vituttaa ja pelottaa. Ei sille voi mitään.

Olen yhä lähempänä sitä hetkeä että myönnän suoraan ettei minusta ole tähän saatanan sirkukseen. Jokainen päivä tuntuu vain entistä suuremmalta kidutukselta. En vain sinänsä voi perääntyä koska olen luvannut olla tuolla ainakin vuoden. Minun on vain kestettävä se että lapseni osoittavat mieltänsä ja heillä on olevinaan paha olo. Emme me todellakaan ole maailman ainut perhe jossa äiti palaa töihin. Ongelmat nyt vain on tehty selvitettäväksi ja elämän on jatkuttava eteen päin. Me emme vain voi tässä maailmassa enää peruuttaa. Sen kanssa on elettävä.