Mieheni muutti viime vuonna aivan yllättäen pois kotoamme. Hän vain totesi töihin lähtiessään, ettei enää palaa töiden jälkeen. Se on aika hassu olo kun seisoo keittiössä ja katselee toisen perään eikä oikeastaan edes tajua ettei toinen ole tulossa takaisin. Pahaltahan se tuntui, koska minä todellakin rakastin (rakastan edelleen) miestäni. Oman ihastuttavan luonteeni takia en voinut millään tavalla näyttää, että asia minua olisi tippaakaan hetkauttanut. Omasta mielestäni erittäin vahvana ihmisenä nostin vain pääni pystyyn ja toimin kuten mitään erityistä ei olisi tapahtunut, vaikka minun maailmani tuntui luhistuneen kasaan.

 

Minulle jäi lapset, talo, irtainomaisuus ja auto mutta menetin jotain todella tärkeää. Menetin jotain todella tärkeää, rakastamani miehen. Minun olisi pitänyt osata sanoa se miehelleni mutta jääräpäisesti puskin eteenpäin niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Mieheni sanoi minulle myöhemmin, ettei minun olisi tarvinnut kuin pyytää häntä palaamaan niin hän olisi tullut heti takaisin. Mutta enhän minä voinut nöyrtyä toisen edessä pyytämään sellaista asiaa. Minunhan piti näyttää ulospäin, ettei minuun satu. "…mikään ei tunnu missään…"  

 

Yksi syvimmistä ongelmistani kun on se, että haluan aina olla vahva. Tunteiden osoittaminen edustaa minulle heikkoutta. Kyllä minä ymmärrän miestäni. Jollain tavalla hän oli saanut pitkään tuntea olevansa vain JOTAIN. En ottanut häntä tarpeeksi hyvin huomioon, pidin itsestään selvyytenä. Hän lähti koska en saanut häntä tuntemaan itseään rakastetuksi ja tärkeäksi minulle.

 

Sanoin kuitenkin kerran puhelimessa puhuessamme maagiset sanat. Se o iha vääri ettet sä oo tääll, kotonas. Mieheni tahtotila tulkitse ne niin että pyysin häntä tulemaan takaisin. Olisinhan minä pyytänyt häntä palaamaan takaisin jos olisin vain hetkeksi myöntää, että minun oli paha olla kun hän lähti. En minä tajunnut, että hän on valmis tulemaan takaisin jos minä vain pyytäisin. Omalla tavallani pyysin, hän tuli takaisin. Ja tarinamme jatkuu...