Niin on taas viikko kulunut tässä elämässä. Jannu lähti kotiin maanantaina ja jätti poikansa jälkeensä. Niin minä olin täällä kaikkien alle 5V-lapsieni kanssa. Veetillä ei ole mitään käsitystä missä mennään ja Nyyti ja Leevi ei sinänsä käsitä ettei mummo tule enää koskaan takaisin. Meistä neljästä minä tietenkin stressaan kaikista eniten. Lapsille kuolema on vain jokin juttu mitä ei käsitä. Muutaman vuoden kuluttua heillä ei enää ole mitään muistoja "mummosta". Niin elämä vain kulkee. Minä kannan taakkaa koska minä olen aikuinen. Minulle taakka tuntuu välillä lähes kestämättömältä, miten sitten niillä joille tämä ihminen on äiti ja vaimo. Yhtäkkiä tuntuu että kaikki kasautuu. Minä olen ollut lähes kaksi viikkoa se joka jaksaa, se joka ymmärtää. Minä olen se jolla tästä on kokemusta. Minä olen se joka jaksaa, se joka ei romahda. Silti minusta tuntuu upealta että kaikki on huomenna ohitse, minun ei tarvitse enää järjestää ja silti ei se ole ohi huomenna. Mummo on kuollut eikä hän koskaan herää enää henkiin. Sen kanssa on vain elettävä.

958774.jpg

En edes halua ajatella aikaa kun viimeksi läheiseni kuoli. Vaarini kuoleman jälkeen uppouduin jälleen kerran järjestelyihin ja asioiden hoitamiseen. Kun hautajaiset olivat ohi niin mieleni täytti pelkkä tyhjyys. Olin jollain tasolla masentunut. Jannukin otti jalat allensa ja lemppasi minut. Koska olin ollut liian itsekäs omassa surussani. Minun pitäisi osata nojata Jannuun kun minun on paha olla sen sijaan että esitän vahvaa ja hautaudun hommiin. Minun Jannuni tuli tänään tänne Pojan kanssa. Minun oli allekirjoitettava Pojan "vapaapäiväanomus" koska minä olen lapseni huoltaja, ei Jannu. Ei Jannu voi koskaan adoptoida Poikaa koska Pojalla on isä ja häneltä pitäisi saada lupa. Pojalla ei ole isää papereissa mutta silti en halua "leikkiä" adoption kanssa kun tiedän että Pojalla on isä. En ole suonut Jannulle edes huoltajuutta. No nämä on ihan toisia juttuja mutta… kaikenlaista tulee mieleen.

Isäpuoleni muistaa sen kuinka järjestin äitini hautajaiset kun muut eivät jaksaneet. Jonkun se vain oli tehtävä. Siksi minun odotettiin järjestävän paljon kun muut eivät jaksaneet. Apuna minulla oli isäpuoleni vaimo. Päätimme lähes kahdestaan ruokalistan, arkkukukat, hautajaisvirret. Varailin muistotilaisuuspaikan, järjestin pitopalvelun ja neuvottelin alustavasti papin kanssa. Pappi jopa järkyttyi siitä etten ollut sinänsä mitään sukua vainajalle. Mummo mikä mummo mutta sinänsä kuitenkin etäinen Pohjoisessa. Mutta huomenna nähdään kaikki se mitä saimme aikaan. Ja minusta tuntuu yhtäkkiä etten ehkä jaksa enää olla vahva. Kyllä minulla on oikeus olla heikko, itkeä ja surra. Silti haluan kuitenkin olla se joka jaksaa koko tilaisuuden ajan pitää narut käsissä. Huomenna on hautajaiset ja minä en taida olla ihan valmis. Miten kaikki voi olla niin sekavaa? Mitä jos minä en jaksakaan? Kuka kannattelee minua? Aviomieheni tietenkin mutta hänkin varmaan hämmentyisi kun minä romahtaisin.