Minulla on taas jokin outo kausi menossa. En oikein osaa tarttua mihinkään. Asiat, jotka yleensä tuntuvat helpoilta, ovat tylsiä ja turhauttavia. Lapset ovat jotenkin rasittavia ja vatsa kasvaa aivan liian nopeasti. Minulla on outo huono äiti- syndrooma. Tunnen välillä aivan valtavaa riittämättömyyttä, minä joka olen aina niin hillitty ja järjestelmällinen. Välillä haluaisin vain juosta pois, olla jossain muualla. Silti tiedän, että minä haluan olla juuri täällä.

Ajattelen ihan liikaa sitä mikä tapahtui joskus vuosia sitten. Olin silloin vielä pentu. Miten ihminen, jolta on huostaan otettu lapsi, voisi olla hyvä äiti? Poika tulee aina olemaan jonkinmoinen muistomerkki siitä kuinka pahasti minä mokasin. Siitä narusta hän jaksaa vetää aivan liian usein ja minä annan vain periksi koska... Poden syyllisyyttä, josta en vain voi päästä irti. Kuka voisi ymmärtää sitä mitä me olemme kokeneet yhdessä? Miten voi päästä sen ylitse, että on pitänyt omaa lastaan paholaisena, pahana, ilkeänä? Sehän oli vain vauva, jonka ääni oli harha pääni sisällä.

Nyt mukana on niin paljon enemmän tukijoita, turvaverkkoja. Minä en ole hullu, minulla on vain jostain syystä vähän vaikeaa. En minä jaksa sitä eritellä. Tällaista tämä minun elämäni varmaan tulee olemaan aina. Olen sellainen come-and-go-tyyppi, tuuliviiri. Ulospäin olen itse rauhallisuus, ihminen, jolla ei vaikuta olevan tunteita. Haluan hallita kaikkea ja sitten kun menetän hallinnan niin se on lähinnä maailmanloppu. Pelkään niin hallinnan menettämistä.

Tältä minusta tuntuu nyt. Olen väsynyt, nukuin vaan reilut kolme tuntia yöllä, koska en vain taaskaan jaksanut mennä nukkumaan. Katselin telkkaria ja mietiskelin maailman menoa, kuinka tähän on päädyttykään. Jonain toisena päivänä tuntuu joltain muulta mutta tällä hetkellä ajattelen, että onko tämä äidin rooli minulle todellakaan oikea rooli. Jos kasvatankin lauman tunneköyhiä pomottajia... Kaltaisiani, jotka eivät osaa ilmaista tunteitaan, patoavat ne sisälleen ja kärsivät sisällään kylmän ulkokuorensa alla.

Miksi minä nyt ajattelen näitä asioita? Koska olen liukumassa pois? Koska hormonit heittelee? Koska vaavi melskaa mahassa ja muistuttaa minua siitä kuinka olen taas pian hänen armoillaan? Koska olen sairas? KOSKA MINÄ OLEN TEHNYT VÄÄRIN? Pelkään tehneeni väärin enkä voi antaa itselleni anteeksi vuosien takaisia epäonnistumisia. Pieni pääni märehtii liikaa kaikenlaista.

Mutta älkää peljätkö... Minä olen hoidossa, taas kerran jälleen olen palannut terapeuttini hellään huomaan. Minä en ole masentunut, ajattelen vain liikaa. Kun saan muutaman hyvin nukutun yön alleni ja tilanteen haltuuni, olen taas se sama vanha vahva Riia, se joka pyörittää talouden vaivatta, valittamatta ja väsymättä... Eikä sitä kukaan näe ulospäin että olen taas jollain tavalla väsähtänyt. Lenkkini vain pitenevät ja rankistuvat, valvon pitkälle yöhän tuijottaen telkkua, koska en halua mennä sänkyyn. Yö toisensa jälkeen Jannu saa tulla pelastamaan minut sohvan pohjalta sängyn syleilyyn.

Olen itse ajanut itseni tähän tilanteeseen. Olen tehnyt elämässäni valintoja, jotka ovat johtaneet tähän. Rakastan jokaista lasteni valtavasti, enkä halua heille mitään pahaa. He ovat päivänsäteitäni. Minä en vain jaksa aina olla sellainen. Ehkä en aina jaksa olla "täydellinen". Voi Luoja, miksi minusta tuli tällainen???