Jannu on lähtenyt kohti kotia yhdeksän jälkeen joten hänen pitäisi olla täällä ihan kohta. Odottelen häntä katsellen Euroviisuja. Haluan kovasti uskoa että Hanna tuo meille suoran finaalinpaikan ensi vuodeksi. Mutta asiat on niin monesta jutusta kiinni. Viime vuoden veto oli niin erilainen että se keräsi pisteitä roppakaupalla. Mutta ei se Hannan biisi paska ole, ei ollenkaan.   

Asiat muuttuvat niin nopeasti kun elellään teinien kanssa. Teimme Pojan kanssa aselevon kun lupasin että Poika saa katsella Euroviisuja. Ei ole ehkä järkevää luvata että keskenkasvuinen ihminen saa valvoa lähes kahteen saakka. Mutta ei tässä maailmassa jaksa aina kaikkea kieltää. Olimme aluksi katsomassa kisoja eri telkkarien ääressä mutta sitten Poika tuli luokseni ja sanoi että ehkä on kivempi katsoa yhdessä, odotella yhdessä isää kotiin. Minä melkein nostin käteni silittämään hänen hiuksiaan mutta maltoin mieleni. Voi Luoja, se lapsi tuli luokseni, vapaaehtoisesti, omasta halustaan ja oli kiltti. Miten minä koskaan voisin olla vihainen hänelle?  Ehkä joskus on hyvä antaa periksi. Palaan pian Pojan luokse, odottamaan isää kotiin ja katsomaan viisuja.   

Eikä pidä sinällään olla missään alamaissa kun Suomi selvisi MM-lätkän finaaliin ( ja Ruotsi ei). Katsoin ottelua ja voi vittu että se oli jännittävää. Uskoin Suomen voittoon oikeasti vasta sillä hetkellä kun se kiekko Mikon lavasta pamahti sinne Venäjän kassiin. Voi Luoja, olemme vihdoin finaalissa. MESTARUUS ON MEIDÄN!