Kipupisteitä todellakin. Kuka teistä voi kuvitella miltä tuntuu vasta synnyttäneestä naisesta kun hänelle kerrotaan että lapsi nyt sattuu olemaan elinkelvoton. Katso sitä nyt vain kun se kuolee, hiipuu vähitellen. Luulisin että, edes osa jolla on lapsia, tajuaa miltä tuntuu katsella muutaman tunnin ikäistä lasta happiviiksissä ja odottaa että hän kuolee. Kun kukaan ei vain voi tehdä mitään, ei täällä, ei meillä, ei Suomessa. Vain sydämensiirto olisi auttanut ja niitä ei tehdä Suomessa vauvoille. Miksi juuri meidän vauvalla piti olla niin vaikeasti epäkehittynyt vasen kammio? Vieläkin mietin että miksi meille. Olen menettänyt isäni muutaman vuoden ikäisenä (hän kuoli auto-onnettomuudessa). Ensimmäinen lapseni huostaan otettiin ja äiti kuoli reilua vuotta ennen kuin sain nykyisen mieheni kanssa tämän ensimmäisen lapsen, joka siis kuoli. Olin vakaasti sitä mieltä että Jumala on todella epäoikeudenmukainen olento. Ehkä tässä kaikessa ei ole kyse Jumalasta vaan maailmasta.

Ainahan se tuntuu kurjalta kun jossain havaitsee tiedon että alikehittyneellä vasemmalla kammiolla selvitään elämään. Valituissa Paloissa oli tarina äidistä, joka ei luovuttanut etsiessään lapselleen sydämen luovuttajaa. Tällä tavalla alikehittyneitä lapsia on mahdollista pitää hengissä pitkäänkin antamalla jotain lääkettä, joka estää raskausajan verenvirtausaukkoja sulkeutumasta. Tai toisaalta fiktiivisessä sarjassa Strong medicine leikattiin kohdussa vasemman kammion alikehittymä. Meillä sydänvikaa ei huomattu ennen synnytystä ja Suomessa ei tehdä vauvoille sydämen siirtoja ja mistä niitä siirrokkaita saadaan lyhyessä ajassa. Olen vuosia yrittänyt todentaa itselleni että kaikki tehtiin oikein. Jannu aina sanoo että Juniorilla oli paljon pahempi sydänvika kuin niillä jotka on onnistettu leikkaamaan Suomessa. Mutta eikö kukaan tajua miksi se oli niin väärin. Menetin isäni kun olin neljän vanha. Sain ensimmäisen lapseni yläasteen jälkeen ja hänet huostaan otettiin kuukauden ikäisenä kun minä en voinut huolehtia hänestä mielenterveysongelmien takia. Äitini kuoli muutama kuukausi häitteni jälkeen. Jollain tasolla lääkäri ymmärsi mitä tarkoitin kun hoin Juniorin diagnoosin jälkeen että äitini kuoli vasta, En vain voi vieläkään ymmärtää miksi Juniorin piti kuolla. Voi Luoja paratkoon, miksi Luoja, voi miksi?

Kai juttu oli niin että yritin korvata äitini menetyksen vauvalle ja Jumala näki sen ja tuhosi lohtuni. En vain jaksa uskoa että sellaista Jumalaa on olemassa, joka kostaa tuolla tavalla. Kai kaikki se mitä olen kokenut kai kasvattaa minua ihmisenä. Silti tuntuu että muihin verrattuna olen kokenut aivan liikaa. Mutta mitä on ne muut. Minun on vain koettava se mikä on minun osalleni muodostettu. En vain jaksa enää jankuttaa siitä, niillä mennään mitä saadaan. Olen kuitenkin saanut lapsen toisensa jälkeen, olen jollain tasolla etuoikeitettu enkä edes aina tajua sitä. Olen hautautunut omiin ongelmiini.