Taas on viikko mennyt eteenpäin tässä elämässä. En vain ole jaksanut ottaa asiakseni tulla kirjoittelemaan blogiini. Olisikohan aika antaa periksi ja todeta ettei ketään kiinnosta, välillä vähiten itseään. Ei tämä bloggailu todellakaan ole mikään henki ja elämä niin kuin se joskus silloin alku aikoina oli. Asiat vaan menevät miten menevät, sinne sun tänne. Olen vakavasti harkinnut bloggailun lopettamista ja siirtymistä vain vastailemaan valokuvatorstain haasteisiin mutta taas toisaalta nekin alkaa välillä tympiä eikä ole tullut viime aikoina paljon viitsittyä valvoa puoleen yöhän ja yrittää olla eka. Elän kai elämässäni jonkinmoista murrosvaihetta. Olen siirtymästä kotielämästä taas työelämään. Sen luulisi herättävän ajatuksia mutta ehkä en vain jotenkaan jaksa jakaa niitä. Olen elämässäni kokenut usein olevani se ulkopuolinen ja se tunne seuraa tännekin. Ja syyhän on sinänsä minussa, olen kova, vaikeasti lähestyttävä, itseriittoinen (en vaikuta tarvitsevani muita), kärkäs ja jopa ilkeä. Olen taistellut vuosia sen kanssa että vaikuttaisin ulospäin edes vähän pehmeämmältä. En vain osaa olla kuin "ne muut" enkä jaksa vaivata päätäni sillä. Minulla on kuitenkin kaikki hyvin, on perhettä, ystäviä ja tulevaisuudessa myös työtä.

Todellakin työtä. Siitähän minä olenkin jaksanut jauhaa sen jälkeen kun muodostin suuren pohdinnan jälkeen sanat "palaan töihin". Kai joitain alkaa jo kyllästyttää se minun vatvonta. Mutta totuus on se että vaikka olenkin päättänyt niin en ole todellakaan varma että olen tehnyt koko perheen kannalta oikean päätöksen. Enkä minä odota että jotkut ulkopuoliset sanoisivat että tein oikein, tunne pitää tulla minusta itsestäni, sisältäni. Meillä kävi tuuri kun saimme lapsille hoitajan tuttavamme tyttärestä, joka kirjoitti syksyllä ylioppilaaksi ja viettää nyt "vapaa-aikaa" ennen kevättä jolloin hakee farmasiaa opiskelemaan. Likka, kutsuttakoon häntä Anniksi, on ollut meillä muutaman kerran tutustumassa lapsiin ja tulee heidän kanssa hyvin toimeen. Nyyti nyt on varautunut ja Veeti vierasti aluksi mutta Leevi on ihan otettu. Hän totesi että Anni on paljon kivampi kun äiti. Ihan varmasti. Ehkä Leevillekin tulee vielä ikävä äitiä. Kyllä hän välillä (heikkoina hetkinä) sanoo tykkäävänsä äidistä. Kun kysyin Annilta palkkatoiveesta niin hän ujosti sanoi jos tonnin saisi. Minä lupasin tonnin mutta verottaja haluaa osansa, kaikki sen tietää. Itse muistan saaneeni ekasta todellisesta työstäni neljätonnia kahdeksansataa. Mutta on todellakin otettava huomioon että se oli markka aikaan. Paska palkkahan tuo jonkun mielestä (siis se Annin tonni) mutta kyseessä on kouluttamaton ihminen mutta toisaalta hän saattaa joskus joutua tekemään yli nelikymmentuntista viikkoa taas toisaalta välillä voi olla lyhyempiä päiviä Jannun vuorotyön takia (tai jos Poika hoitaa lapsia koulun jälkeen). Jos toinen pyytää tonnin niin en minä ala tarjota enempää. Olen kuitenkin valmis maksamaan siitä että saan kotiini luotettavan ihmisen, jonka olemasta olosta olen tiennyt vuosia. Annin tehtäviin kuuluu lasten "hoitaminen" ja ruokkiminen meidän aikuisten ollessa töissä sekä koirien (huomaa monikko) lenkkeilytys kerran päivässä. Lisäksi hommiin on sisällytetty yhden koneellisen pyykin pesu eli kone on valmiina ja Anni laittaa sen päälle ja laittaa pyykit sitten kuivumaan. Aina tietenkin voidaan neuvotella lisätöistä mutta olen hyvin onnellinen siitä että joku laittaa kuivumaan sen yhden koneellisen pyykkiä. Pitäisiköhän ostaa kuivausrumpu.

Kävi sillä tavalla hassusti että meidän marsu kuoli. Hassua siinä on se että se tapahtui paria viikkoa ennen kuin meille tulee uusi koira, josta puhuin  viides tammikuuta.Tietenkin meitin marsu oli jo lähes kuusi vuotta vanha, joista vuosista se ehti viettää meillä reilut kaksi. Mutta kaikkihan meistä oli ehtinyt kiintyä siihen pötkylään joka vinkui ja kurlutti, sitä mukaan kaipasiko se jotain vai oliko tyytyväinen. Tavallisena talvena olisimme joutuneet laittamaan otuksen pakkaseen odottamaan parempia hautauskelejä mutta nyt voimme suoraan haudata Ninin pihaamme. Oli se aika karua huomata marsun makaavan elottomana ruokakupilla. Täytyy ajatella että Nini kuoli lempipuuhansa äärellä. Ehkä se oli syönyt liikaa auringonkukan siemeniä (niissä on rasvaa) ja lihonut liikaa. Nimestään huolimatta kyse oli poikamarsusta. Sillä oli selvästä kivekset ja kun vatsasta painoi niin penis tuli esille. Nini ei ollut kovin seurallinen. Vapaana se meni yleensä sohvan taakse piiloon ja liipasi sieltä nopeasti pöksäänsä. Mutta ihana pötkylä se oli. Mutta nyt se on kuollut eikä kukaan tehnyt ruumin avausta niin emme tiedä mihin se kuoli. Marsut kuitenkin elävät vain 4-6 vuotta joten Nini keräsi ihan hyvät vuodet. Ninin kuoltua Nyyti kysyi että miksi kaikki menevät sinne kuolema-paikkaan (viitaten kai mummoonsa, joka kuoli syksyllä). Kerroin hänelle että kaikki menevät sinne kun on aika ja Ninillä ole aika nyt, meillä ihmisillä (perheenjäsenillä) ei ole vielä aikaa milloin mennä sinne. Vintsikka-rotikka saapuu meille viikolla viisi. Hänen nimensä (kuten kuuluu sanoa, ei se vaan HÄN) on Siiri. Ihana "pieni" mustaruskea tyttönen.

Ja elämä vain jatkuu. Jokainen meistä tekee oman osansa olemalla osa perhettä. Ei nappuloilla sinänsä ole mitään käsitystä että he joutuvat ihan todellakin jättämään turvallisen äidin. Anni ei ole mikään lisämauste vaan todellakin se joka heitä kaitsee päivisin. Nini ei koskaan enää nouse mullista henkiin, se todellakin on poissa. Ja ympärillä Päijät-Häme jatkaa kasvuaan ja elämäänsä. Me olimme vain hitunen Suomen maailmassa. Maailmassa on niin paljon enemmän kuin meidän elämässä.