Hitto, minä myönnän yhden asian. Olen "kuoleman väsynyt". Heräilyt parin tunnin välein yöstä toiseen ei tee hyvää minun psyykelleni. Olen vielä niin hullu että kun saan lapset nukkumaan niin katselen nauhoituksia, surffailen netissä, lueskelen tai kirjoittelen. Olisi helvetin paljon järkevämpää painaa se pää tyyneen samaan aikaan lasten kanssa. Emme me aikuiset kai kovinkaan usein ole järkeviä koska olemme niin isoja että voimme päättää itse omista asioistamme. Päätökset eivät vain ole aina ihan hyviä. Ja kun minä väsyn ns. fyysisesti niin minun on entistä vaikeampi pitää psyykkistä kanttiani koossa. Tällaisina aamuina pelkään itseäni, aamuina jollain en vain jaksaisi mitään ja kaikki tuntuu jotenkin turhalta.    <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Yöt ovat sekavia. Yksi parkuu tissiä vähän väliä. Minä herään, ruokin hänet ja usein valvon vielä omien ajatusteni kanssa. Sitten kun olen vaipunut uneen niin jo sitä ollaan taas itkemässä tissiä. Jollain tavalla tiedän että tämä on minun viimeinen lapseni. Tajuan nyt että alan olla jo "liian vanha" ja perheen pääluku on jo nykyisen mittapuun mukaan "suuri". Haluisin että Jannu menisi sterilisaatioon mutta hän ei halua koska ei ole varma ettemme enää koskaan halua vauvaa. Enkä minä voi sanoa ettei asia olisi niin tai näin. On nuo kyllä niin ihania. Olen vähän sekaisin. Leevikin huomasin sen ja sanoi että äiti on vähän pöpillä (mitä tuokin nyt sitten tarkoittaa). Jaa no, ehkä minä olen väsynyt mutta tajuan silti että kyllä nuo ovat ihanimpia olentoja mitä maa päällään kantaa, jokainen erikseen ja kaikki yhdessä… "Mamin pikku vaavit",  Poika, Leevi, Nyyti ja Veeti.