En tiedä koska seuraavan kerran jaksan lähteä tämän porukan kanssa mihinkään pidemmälle reissulle, sitten kun nuo pienimmät ovat kasvaneet ja kykenevät loogiseen käytökseen, sitten kun unohdan kuinka paljon vitutti autossa kun porukka oli niin vaativaista. Loppujen lopuksi ihminen unohtaa pian pahat kokemukset eikä kyseessä ollut sen kummempaa kuin lapsiperheen elämää. Olen elänyt sitä vuosia ja silti on yllätys miten vaikeaa erikoistilanteissa voi olla.

 

Olimme siis perjantaiaamuna lähdössä liikenteeseen. Perheen nuorimmaiset olivat ihan ajoissa hereillä ja sitä kautta myös heidän vanhempansa. Mutta meidän vanhin lapsemme ei kokenut millään kykenevänsä nousemaan ylös sängystä seitsemän aikaan. Illalla oli sovittu että Poika siirtyy vessan kautta autoon, jossa voi jatkaa uniaan. Mutta kun aamu koitti niin Poika ei vain kyennyt nousemaan ylös sängyn syleilystä. Jannu meni viimeiseksi ilmoittamaan että jos Poika ei nouse niin hän nostaa Pojan ylös hiuksista ja bokserien kuminauhasta. Silloin alkoi jo tulemaan liikettä Poikaan ja pääsimme lähtemään.

Jannu ajoi, Poika nukkui hänen vieressään etupenkillä. Minä istuin Nyytin ja Veetin kanssa vierekkäin ja Leevi joutui takimmaiselle penkille seuranaan vain Nini-marsu häkkeineen. Meillä on nimittäin ns. tila-auto koska emme muuten mahtuisi enää autoon. Veeti oli kränä lähes koko matkan ja Leevi oli yksinäinen ja vaati huomiota. Nyyti oli tavallisen rauhallinen kun sai olla kyljessäni. Häntä kyllä välillä otti päähän kun otin Veetin niin paljon huomioon, lellittelin ja imettelin. Silloin hän alkoi vinkua hiljaa, tuhertaa itkua kun häntä ei huomioitukaan koko aikaa. Loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen että nuo kaksi vanhempaa Jannun lasta voisi laittaa kilometritehtaalle, pitäisin Jannun, joka ajoi kiltisti autoa, Pojan joka nukkui hiljaa ja Veetin, joka nyt vain on niin vauva että saa kaiken anteeksi.

Veetin takia piti pysähtyä suunnilleen tunnin välein koska hän oli aika hermostunut autossa. Veeti on tottunut paljon lyhyempiin reissuihin. Tissi teki matkan teosta jotenkin turvallista, mutta totuus on se, ettei auton liikkuessa voi imettää koska vauvaa ei voi siirtää istuimesta kesken ajon. Leevi vinkui takimmaisella penkillä lähes jatkuvasti että on tylsää ja Nyyti protestoi omalla tavalla, joka kerta kun  kiinnitin huomioni Veetiin pidemmäksi aikaa. Tästä oravan pyörästä minut armahti se että oli vuoroni ajaa ja Poikakin heräsi. Kyllä siinä tulee huono mutsi- fiilis kun ne kaksi miekkosta laittoi takatilan järjestykseen. Minä kun olen äiti niin minun kuuluu olla heille kaikki… Jannu ja Poika voivat olla vähemmän. Selvisimme kaikesta krähinöinnistä huolimatta onnellisesti perille. Matka johon hyvällä pössiksellä menee vajaat kolme tuntia niin kesti meillä reilu viisi tuntia kaikkine imetys- ja muine taukoineen.   

Mummolassani me saimme yläkerran koska meillä on tällä hetkellä isoin perhe. Yläkerrassa on nukkumatilat viidelle ihmiselle… Meitä on kuusi mutta onneksi tuo viimeinen on niin pieni että hän nukkui pöydällä kopassaan ja nuo kaksi muutakin on niin nuoria että he mahtuvat hyvin kapeaan parivuoteeseen. Tietenkin Leevi muisti mainita ettei nuku Nyytin kanssa samassa sängyssä koska Nyyti on mälsä. Leevin pitää kai tavan vuoksi panna vastaan asiaan kuin asiaan. Saimme kuin saimmekin kaikki lapset (ja myös itsemme) sovitettua sänkyihin.

Leevi oli oma ihana itsensä, ryykäsi joka paikkaan, ihmisten sekaan täysin estottomasta. Hän hurmasi taas kaikki. Tietenkin hänen kanssaan saa olla tarkkana ettei hän tee ns. töllöntöitä. Nyyti taas pyöri jaloissani niin kuin kaikki niistä ihmisistä olisi hänelle vieraita, pahojakin. Ihan kuin Nyyti olisi unohtanut että tuntee ne kaikki ihmiset, ne ovat hänen sukulaisiaan. Veeti oli ihastuttava selvittyään automatkasta. Hän suostui kaikkien syliin kunhan sai nälän yllättäessä tarrata huulineen mamin tissiin. Kävimme pitkillä vaunulenkeillä. Katselimme näkyykö missään talossa yhtään eloa, yhä useampi talo on jäänyt vain lasten "kesäasunnoksi" kun vanhemmat ovat kuolleet. Kun Nyyti oli tutustunut äidin helmoissa ihmisiin niin vähitellen hän uskalsi astua esille. Se oli helpotus minulle, ettei koko ajan tarvinnut raahata mukanani kaksivuotista "vauvaa". Juuri nyt on enää jaksa kirjoittaa muuta enkä tiedä palaanko lähiaikoina tähän aiheeseen. Eli tässä saattoi olla se mitä teille pääsiäisestämme kerron.