Me saimme Jannun kanssa  elää siinä illuusiossa, että lapsemme on kunnossa vain jonkin aikaa, jonka jälkeen meille ilmoitettiin että lapsella on niin paha sydänvika ettei se elä kovin pitkään. Siirto toiseen sairaalaan ja hetki toisensa jälkeen odotusta että lapsi kuolee ja toivoa siitä että voimme olla hänen kanssaan vielä hetken.      

Kun Juniori kuoli, kuoli jotain minussa. Koin pojan (juniori) menettämisen kostona siitä kuinka olin ensimmäisen kanssa epäonnistunut, siitä että hylkäsin hänet, kahdesti. Kyllä minä sillä tavalla järjellä tajusin että Juniori syntyi ja sitten kuoli. Mutta oikeastaan minä kielsin lapsen olemassa olon ja näin olin niin kamalan rauhallinen ja suruton. Kyyneltäkään en vuodattanut, olin vahva. Juoksin juoksemistani, opiskelin ahkerasti. Juoksin kunnes melkein oksensin, lepäsin hetken ja juoksin takaisin. Jannu katsoi vierestä kun tuhosin itseäni ja vihasin sitä. Kyllä hän yritti saada minua heräämään, hoitoon tai jotain mutta minähän olin elämäni kunnossa. Sitten kun vihdoin tajusin kaiken, romahdin. Jannu löysi minut ulkoa vesisateesta itkemästä. Minkäänlaista kontaktia minuun ei saatu. Olin tahdoton itkevä räsynukke, olin psykoosissa.    

Siitä on sitten käyty pitkä tie tähän. Nyt minulla on kolme ihanaa tervettä lasta ja neljäs tulossa. Kaikki se mitä koin Junnun kanssa on jossain kaukana vuosien takana ja silti, aina silloin tällöin se on tässä hetkessä. Kun vauva potkaisee masussa palaa välillä siihen hetkeen kun odotti ensimmäistä Jannun lasta. Ja silti tietää ettei mikään ole niin kuin silloin... Asiat ovat kulkeneet eteen päin eikä paluuta enää ole.