Pohjoismaisten lajien MM-kisat on nyt sitten ohitse. Saimme nyt sitten sen kauan kaivatun viestimitalin kun naiset voittivat 4x5 km viestin. Viimeinen mitali (naisille) oli tullut 1997 Trondheimissa kun Satu Salonen voitti ankkuriosuudella Italian Di Centan. Pidin Salosen suoritusta silloin aivan loistavana (eikä se ole mielessäni himmennyt vieläkään). En uskonut mitaliin kun Suomi lähti liikenteeseen neljäntenä koska Italia oli kova, Di Centa oli hyvä hiihtäjä. Suomen joukkue 1997 viestissä oli muuten Riikka Sirviö, Tuulikki Pyykönen, Kati Pulkkinen ja Satu Salonen. En minä näitä aivoista vedä, minulla on muistiinpanoja "päiväkirjoissani", lehtileikkeitä, mielipiteitä, hehkutusta ja ketutusta. Nykyäänhän meillä on netti. Samana päivänä kun tuli viestipronssi niin Suomi voitti joukkuemäen joukkueella A-P Nikkola, Jani Soininen, Mika Laitinen, Janne Ahonen. Ja näissä kisoissa (Trondheim 1997) Janne Ahonen voitti ensimmäisen maailmanmestaruutensa, pikkumäessä. Hän nousi toisella kierroksella 8. sijalta voittajaksi. Tämän jutun minä muistan aivan selkeästi. Minulla on lehtileike jossa Jannen väitetään hymyilleen voittonsa jälkeen. Samaisissa kisoissa miesten viestikvartetti (Harri Kirvesniemi, Mika Myllylä, Jari Räsänen, Jari Isometsä) otti viestissä hopeaa. Ja asia oli pedattu niin että Räsäsen tilalla piti hiihtää Repo joten muistiinpanoissani on kuvituskuvana kuva jossa Repo poseeraa Kirvesniemen, Myllylän ja Isometsän kanssa… Räsänen tuli puskista hyvine esityksineen ja sai paikan viestijoukkueessa. STT dopingsotkujupakka kohdistuen Räsäseen taisi ajoittua johonkin Trondheimin jälkeen.

 

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Ja tästä voimmekin oikaista sitten Lahteen ja vuoteen 2001. Silloin Revon ei pitänyt olla mukana viestikvartetissa mutta hän joutui mukaan kun Isometsä kärysi. Kyllä se että kaikki muut paitsi Repo kärysivät kertoo siitä ettei Repoa ollut laskettu mukaan viestikuvioon. Viestikuvio (miehillä) oli aika levällään kun yksi toisensa jälkeen oli "flunssassa". Paikalle raahattiin jotain kansallisen tason junnuja jos vaikka tarvittaisiin kisassa. Luulen että kun Kuitunen selvisi takaa-ajon maailmanmestaruutensa jälkeen dopingtestistä puhtain paperein niin alkoi suomipoika paranemaan. Ladulle saatiin paras poppoo (miinus Isometsä joka oli jo kärynnyt) ja kultahan sieltä tuli. Myöhemmin selvisi että kaikki muut paitsi Repo olivat hemohessattuja. Skandaali mikä skandaali. Ja siinä samassa rytäkässä meni naisten viestipronssi kun Kuitunen ja Jauho (nykyään Saari) olivat myös saaneet Hemohessiä suoneen. Mutta ei minulle tullut sitä mielialaa kuin joillekin paikkakuntalaisille (yleisönosastokirjoitusten perusteella) eli että on häpeä olla lahtelainen. Koska sinänsä syy ei ollut lahtelaisissa sen enempää kuin muissakaan suomalaisissa ja juuri meissähän se syy pohjimmiltaan kai oli, piti käyttää luvattomia keinoja koska suomalaiset janosivat menestystä, kotikisoissaan.

 

 

Vaikka sanonta onkin että sitä tikulla silmään joka menneitä muistaa niin mielestäni asioita ei voi haudata vain maton alle koska tuo vuoden 2001 kärysuma oli minulle merkittävä juttu. Minä oli joka päivä seuraamassa kisoja joko ladun varressa tai itse stadionille. Elin aikalailla jutussa mukana. Minuun "sattui" kun sunnuntaina selvisi että joku suomalainen mieshiihtäjä viestinelikosta on kärynnyt. Jaksoin vaivoin raahautua katsomaan vikaa kilpailua, joukkuemäkeä. Minulla oli sinne vapaalippu. Ja kun Suomi jäi siinä kisassa katkerasta toiseksi niin pettymyksen tunne oli valtava. Ei siinä ollut itku kaukana. En minä urheilun takia itke, jos en itkenyt kun poikani kuoli niin en minä saatana itke jonkun viestikullan tai joukkuemäen voiton perään. Mutta aika alhaalle se mieliala meni… Ja lisää paskaa oli tulossa niskaan… Nimiä tuli listaan lisää ja lisää… Siinä pelkäsi jo srinttimitaleidenkin puolesta. Mutta menneet ovat menneitä mutta silti joku nosti niitä esille kun Kuitunen ja Saarinen eivät lähteneet kympin kisaan. Saksalaiset (Die Welt-lehden toimittaja) haistoivat skuupin (ainakin Iltasanomien mukaan) ja olivat tulossa kyselemään tiukkoja kysymyksiä suomalaisten lehdistötilaisuuteen mutta tilaisuus siirrettiin vaivihkaa toiseen aikaan ja asiasta kerrottiin vain SUOMALAISILLE toimittajille.

 

Suomen naiset hiihtivät mitaleille myös 2003 Val di Fiemmessä mutta silloinkin mitali menetettiin dopingkäryn jälkeen. Kaisa Varis oli kisojen aikana ollut jo kilpailukiellossa liian korkeiden hemoglobiiniarvojen takia. Dopingpuheet kävivät kuumina mutta silti Varis otettiin mukaan viestijoukkueeseen koska ei ollut mitään syytä evätä häneltä paikkaa. Sinä päivänä hänen veriarvonsa olivat sallituissa ja rajoissa ja hän oli sillä hetkellä parasta mitä Suomella oli tarjota viestiin. Mutta käry kävi EPOsta kisojen jälkeen. Mitäänhän Kaisa ei ollut käyttänyt, testi tulos oli virhe. Oman sotkunsa em. kisoissa aiheutti myös Virpi Kuitunen joka kisojen alkaessa oli vielä kilpailukiellossa. Hän erehtyi harjoittelemaan Suomen joukkueen kanssa. Sehän ei ollut sinänsä kiellettyä koska kyseessä ei ollut FISin viralliset kisaladut mutta norjalaiset älähtivät asiasta ja Kuitunen siirtyi harjoittelemaan yksin. Kuitunenhan pääsi pois kilpailukiellosta juuri takaa-ajohiihtoa edeltävänä yönä. Hänhän puolusti maailmanmestaruutta ko. matkalla. Kuitunen on kuulemma ainut pohjoismaisten lajien MM-kultamitalisti jota ei voittonsa jälkeen ole kutsuttu linnanjuhliin sen jälkeen kun tuli tavaksi kutsua menestyneitä suomalaisurheilijoita linnanjuhliin.

 

Vaikka nyt näistä jutuista kirjoitankin niin se ei tarkoita että epäilisin suomalaisten menestyksen takana olevan kiellettyjä aineita. Menneet ovat menneitä mutta tapahtumat ovat osa minun urheilullista muistiani. Eikä tarkoitus ole nostaa esille inhottavia asioita menestyksen hetkellä. Tulivat vain mieleeni ja halusin jakaa muistoni ja tulkintani tällekin kanavalle.